Jo joutui karvas aika ja suvi muutoksen

Tällä viikolla lauletaan monessa koulussa perinteeseen kuuluva suvivirsi. Joillain paikkakunnilla tuo ehkä perinteisin kaikista laulamistamme virsistä, on poistettu koulujen kevätjuhlien ohjelmistosta. Asia on päässyt uutisotsikoihinkin ja luulenpa, että kyseessä ei ole viimeinen kerta. Myös enenevässä määrin virsi lauletaan kolmanteen säkeistöön asti ja neljäs, jossa Jeesus mainitaan, jätetään laulamatta.

Sanotaan nyt jo valmiiksi tässä vaiheessa, että kirjoituksessani ei ole kyse Jeesuksesta, toisista uskonnoista tai ulkomaalaisista. Eikä kyseessä ole liioin se, että haluaisin nyt jotenkin puuttua kevät- tai muiden juhlien uskonnollisuuteen. Kyse on perinteistä ja niiden vaalimisesta – niiden arvokkuudesta ja merkityksestä ja siitä meidän tulisi pitää niistä kiinni. Suvivirsi, kuten jouluseimi ja muut kuvaelmat, olivat ne sitten uskonnollisia tai eivät, ovat osa kulttuuriperintöämme. Ne ovat meidät tapojamme ja sitä myötä oleellinen osa kansallisidentiteettiämme.
En voi olla hämmästelemättä sitä, kuinka vähällä näin arvokkaista asioista luovumme – ja minkä takia. Onko kyse siitä, että haluaisimme olla jotain muuta kuin olemme vai mistä on kysymys? Uskonnonvapaus takaa ihmisille oikeuden omiin näkemyksiinsä, mutta missä vaiheessa asiat ovat kääntyneet niin päälaelleen, että meidän täytyy muuttaa omaa kulttuuriamme, jottei joku pahoittaisi sen takia mieltään?
Toki toisetkin täytyy ottaa huomioon, mutta eikö siitä voi huolehtia antamalla esimerkiksi osallistumisvapauden, mikäli joku kokee kansallispiirteeseen vietettävän perinteen itseään loukkaavana? Erikoisinta on ehkä se, että me mukautamme toimintaamme jo valmiiksi ennen kuin kukaan sellaista pyytää – jos pyytää…

Perusopetuksen opetusohjelman mukaan opetuksen perustana on suomalainen kulttuuri, joka on kehittynyt vuorovaikutuksessa alkuperäisen, pohjoismaisen ja eurooppalaisen kulttuurin kanssa. Opetuksessa on otettava huomioon kansalliset ja paikalliset erityispiirteet sekä kansalliskielet, kaksi kansankirkkoa, saamelaiset alkuperäiskansana ja kansalliset vähemmistöt. Uskonnon osalta todetaan, että uskonnon opetuksessa tarkastellaan elämän uskonnollista ja eettistä ulottuvuutta oppilaan oman kasvun näkökulmasta sekä laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Uskontoa käsitellään yhtenä inhimillisen kulttuurin vaikuttavana pohjavirtana. Uskonnon opetuksessa korostetaan oman uskonnon tuntemista sekä valmiutta kohdata muita uskontoja ja katsomuksia, etenkin suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttavia katsomusperinteitä.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mukaan oman uskonnon opetus ei ole perustuslain tarkoittamaa uskonnonharjoittamista. Kouluissa voidaan järjestää uskonnollisia tilaisuuksia kuten koululaisjumalanpalveluksia. Nämä eivät kuulu uskonnonopetuksen alueelle. Uskonnon opetus antaa oppilaalle tietoja, taitoja sekä kokemuksia. Näiden pohjalta hän voi rakentaa omaa identiteettiään ja maailmankatsomustaan. Tiedollisen aineksen ohella uskonnon opetukseen voi kuulua esimerkiksi rukous, virsi tai tutustuminen uskonnollisiin toimituksiin. (Ks. Sivistysvaliokunnan lausunto 14/2002 vp; Perustuslakivaliokunnan mietintö 10/2002 vp

Miksi siis olemme niin halukkaita luopumaan identiteetistämme vain miellyttääksemme muita? Miksi pelkäämme olla mitä olemme? Miksi emme ole ylpeitä siitä, mitä olemme ja puolusta sitä? Moni voi vaan kuvitella millainen meteli nousisi siitä, jos joku ilmoittaisi esimerkiksi yhdysvaltain kansallisen moton ”In God We Trust” loukkaavan edustamansa vähemmistön mielipiteitä, ja että motto on tästä syystä muutettava mitä pikimmin. Suurin osa amerikkalaisista pitäisi varmasti vaadetta täysin absurdina ja samanlaisella asenteella myös meidän tulisi pitää kiinni omista perinteistämme.

Tässä kuussa kirjailija, sanoittaja Anna-Mari Kaskinen kirjoitti blogissaan toimittajan ottaneen häneen yhteyttä. Toimittaja oli kysynyt Kaskisen mielipidettään siitä, että laulunsa ”Jäähyväiset” sanoja, jota monien koulujen kevätkirkoissa ja päättäjäisissä lauletaan, on muutettu.
Laulun viimeinen säe ja sen ensimmäinen sana on joissakin kouluissa osoittautunut ongelmalliseksi. Se on haluttu kiertää tai poistaa. Sen tilalle on keksitty jotain muuta, välillä niin, että kolme viimeistä riviä on muutettu kokonaan. Jeesus on kadonnut ja tilalle on nostettu inhimillinen ystävyys. Kaskisen mukaan asia on hänelle ennen kaikkea sisältökysymys. Laululla on sanomansa, johon viimeinen säe oleellisesti liittyy. Hän toteaa myös, että me aikuiset toivomme lapsillemme ja nuorillemme parasta. Kaverit toivovat kavereilleen sitä, että elämässä kaikki sujuu hyvin. Mutta meidän kätemme eivät aina riitä auttamaan. Siksi laulun viimeisessä säkeessä mainittu Jeesus on tärkeä.

Olen silloin tällöin pohtinut, miksi me Suomalaiset emme ääneen uskalla kertoa omia mielipiteitämme saati puolustaa niitä. Onko vielä kulunut liian lyhyt aika siitä, kun olimme vieraan vallan alaisia tai siitä kun kansa jakautui renkiin ja herroihin? Mielipiteitä kyllä löytyy, mutta kun olisi aika tuoda ne julki, jätetään asiat ennemmin sanomatta. Kasvottomassa nettikirjoittelussa omat ajatukset tuodaan sitä vastoin kyllä hyvinkin räväkästi esille. Maailma muuttuu ja ajat muuttuvat. Menneisyytemme ja historiamme tekee kuitenkin meistä sen, mitä olemme nyt. Siksi perinteitä on vaalittava ja arvostettava – ei väheksyttävä. Suomme muillekin oikeuden puolustaa omia mielipiteitään – mutta miksi emme itse puolusta omiamme?