3000km sisäistä turvallisuutta.

Vietimme tänä kesänä perheen voimin pienimuotoisen autoiluloman.
Ajokilometrejä kertyi liki kolmisen tuhatta. Pohjoisin vierailemamme kaupunki oli Oulu.
Pitkiä pätkiä ristiin rastiin, monet tunnit auton ratissa. Hienojen maisemien lisäksi vastaan tuli kaikenlaista, mutta yhtä asiaa emme kotikaupunkimme ulkopuolella missään vaiheessa nähneet, nimittäin poliisiautoa – emme ensimmäistäkään. Peltipoliiseita sitäkin enemmän.
Ambulansseja puolestaan tuli tiellä vastaan parisen kymmentä. Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Minulle se tarkoitti muun muassa sitä, että poliisit eivät enää ehdi liikkua taajamien ulkopuolella. Pienempien yksiköiden lakkautukset alkavat näkyä virkavallan poissaolona. Resurssit siirretään asumiskeskittymiin ja haja-asutusalueet jäävät yhä enenevässä määrin heikommalle turvalle.
Peltipoliisien lisääminen perustellaan usein sillä, että niiden voidaan osoittaa lieventävän onnettomuuksien vakavuusasteita, sillä ihmiset ajavat hitaammin.
Todellisuudessa syyt ovat epäilemättä enemmän taloudellisia, jolloin ei voi myöskään välttyä ajatukselta, että valtiovalta näkee poliisin roolin ennemminkin sakkotulojen hankkijana kuin kansalaistensa suojelijana, jollaisena poliisit itse itsensä näkevät.

Entä ne ambulanssit – miksi niitä niin usein näimme?
Kyse lienee siitä, että alati suureneva määrä potilaita kulkee teillämme erilaisissa siirtokuljetuksissa. Sairaaloita on pienennetty sekä lakkautettu. Toimintoja on keskitetty keskussairaaloihin eivätkä tulevaisuuden valtavat SOTE-alueet, ainakaan koko Suomen mittakaavassa tarkasteltuna, asiaa paranna. Mitä suurempi alue, sitä pidemmät etäisyydet – eikä ambulanssien määrää olla kuitenkaan kokonaisuutena lisäämässä.
Eräs valtakunnallinen media teki asiasta kyselyn viime vuoden lopulla, kun vastuu sairaankuljetuksesta oli siirtymässä sairaanhoitopiireille. Kyselyn lopputulos oli, että ambulanssien yhteenlaskettu määrä pienenee. Virkamiesten suusta kuullaan näiltäkin osin tutut kliseet: ”laatu ja tehokkuus paranevat”.
Siirtokuljetusten määrän lisääntyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että autot ovat kuljetusten aikana sidottuna tehtäviinsä ja välillä hyvinkin kaukana toimialueeltaan. Tilanteet, joissa kaikki alueen ambulanssit ovat hädän tullen hyvinkin kaukana, tulevat epäilemättä yleistymään. Yhtälöä ei voi pitää millään muotoa hyväksyttävänä.

Hätäkeskusuudistus pitää taasen osaltaan huolen siitä, että 112-puheluihin on aina vaan harvempi henkilö vastaamassa.
Muutosta suuntaukseen tuskin tulemme lähitulevaisuudessa näkemään. Kutsumustyötä tekeville ihmisille ei tässä yhteiskunnassa valitettavasti anneta työhönsä kunnon edellytyksiä vaan ennemminkin imetään viimeiset mehut irti. Vielä surullisempaa on se, että tällaisen toiminnan ensisijaiset kärsijät ovat kaikki hädässä olevat ihmiset. Mitä tästä kaikesta ajattelet jos seuraava avuntarvitsija oletkin juuri sinä?

Kaupunkimme tonttipolitiikasta

Kaupunginvaltuuston esityslistalla 30.09.2013 on kaupunkikonsernin tavoitteiden toteutumisesta vuonna 2012 lausuttu mm seuraavaa:
”Tontteja on ollut osoittaa kysyntää vastaava määrä. Toisaalta poikkeamislupien ja suunnittelutarveratkaisuiden määrä ylitti tavoitteen. Em tarkoittaa osaltaan taajamarakenteen hajoamista ja lisäkustannuksia. Tavoitteena tulisi luonnollisesti mahdollisuuksien mukaan olla kiinteän kaupunkirakenteen hallittu kasvu. Talouden kasvun hidastuminen näkyi myös rakennuslupien määrän vähenemisenä”.

Kapulakieleen onkin hienosti onnistuttu ujuttamaan tekosyy siihen, miksi kaupungin tontit eivät olekaan käyneet kaupaksi toivotulla tavalla ja että tarjolla olevien tonttien suhteen oltaisiin onnistuttu ja samalla linjalla tulisi jatkaa vastedeskin. Tämä on vähän saman kuin autokauppias  toteaisi siihen, etteivät Hummerit käy kaupaksi, että tuote on kyllä oikea mutta asiakkaat ovat liian köyhiä.
Itse näen asian ennemminkin niin, että kaupungilla ei ole ollut osoittaa kysynnän mukaisia tontteja. Tarjolla on kyllä riittävästi tontteja, joille rakennettavien talojen korko, korkeus, ilmansuunnat, värit, muodot, rakennustapa, pintamateriaalit, kattomallit ja monet muut asiat ovat ennalta määrättyjä. Ainoaksi ennalta määräämättömäksi asiaksi taitavat hieman kärjistäen jäädä vain talon ulkomitat. Nyt lanseerattuun Rauman tarinaankin hieman viitaten, luulisi olevan hankalaa houkutella ihmisiä rakentamaan Raumalle sloganilla ”tule tänne, meillä saat määrätä talosi leveyden”.

Vaikka väljemmässä rakentamisessa kaupunki ei saa konkreettisia tuottoja käteensä aivan yhtä nopeasti tai yhtä paljoa, kuin tiheässä taajamarakentamisessa, tulisi kaupunkilaisten ja tänne haluavien muuttoperheiden tarpeet ottaa huomioon eikä pakottaa kaikkia samaan muottiin. Eivät kaikki halua samoja asioita. Monet haluavat tehdä itselleen juuri oman kaltaisensa kodin – on outoa, jos kaupunki ei voi tähän tarjota mahdollisuutta.
Toivottavasti vapaammalle tonttipolitiikalle ja rakentamiselle annetaan jatkossa mahdollisuus.

Valtuustoaloitteeni 30.09.2013

Rauma sai taannoin varsin ikäviä uutisia, kun STX ilmoitti Rauman telakan toiminnan lopettamisesta ja töiden keskittämisestä Turkuun. Telakan omien työntekijöiden lisäksi tämä vaikuttaa myös lukuisiin eri alihankkijoilla työskenteleviin.
Kaikille ei välttämättä löydy uutta, koulutusta vastaavaa, työtä Rauman alueelta – ainakaan pikaisesti. Turkuun keskitettävien toimintojen myötä, töitä saattaa tulevaisuudessa olla enenevässä määrin tarjolla Vakka-Suomen suunnalla. Koska epäilemättä haluamme turvata perheille mahdollisuudet säilyttää Rauma kotikaupunkinaan, on syytä tarjota halukkaille tilaisuus työssäkäyntialueensa laajentamiseen. Haluttomuus ajaa päivittäin pitkiä matkoja tai kalliit joukkoliikenteen sarjaliput saattavat kuitenkin olla monelle syy olla ottamatta työtä vastaan kauempaa.

Tästä syystä esitän, että Rauma käynnistäisi selvitystyön tarvittaviin seutulippujärjestelmiin liittymiseksi, mahdollisen työssäkäynnin tukemiseksi Vakka-Suomen ja Turun suuntaan.

Lisäperusteluina mainittakoon, että nykypäivän työssäkäyntialueet kasvavat jatkuvasti eikä pitkäkään työmatka ole enää poikkeuksellinen. Varsinais-Suomen liiton vuonna 2005 laatiman liikennejärjestelmäsuunnitelman mukaan työssäkäynti Turussa ja Raumalla on kasvanut selvästi vuosien varrella. Turun ja Rauman työssäkäyntialueiden laajeneminen ei silti ole merkinnyt Vakka-Suomen omien työmarkkinoiden supistumista, vaan päinvastoin myös Vakka-Suomen kuntien välinen työssäkäynti on lisääntynyt. Myös Turun ja Rauman seuduilta Vakka-Suomeen suuntautuva työssäkäynti on kasvanut. Onkin selvästi nähtävissä, että aikaisempien melko selvästi rajautuvien työssäkäyntialueiden sijaan aluerakenne muuttuu kohti toistensa kanssa limittyviä työ- ja asuntomarkkina-alueita. Naapurikunnistamme esimerkiksi Laitila ja Pyhäranta kuuluvat sekä Satakunnan että Vakka-Suomen seutulippujärjestelmiin.

Myös oppilaitosten osalta tehdään lähiaikoina mittavia uudistuksia. Koulutuksia keskitetään yhä suurempiin yksiköihin, jonka johdosta omien ensisijaisten toiveiden mukaista koulutusta ei välttämättä ole tarjolla kotipaikkakunnalla. Vakka-Suomen seutulippujärjestelmään liittymällä mahdollistaisimme joukkoliikennettä käyttäville opiskelijoille laaja-alaisemman koulutustarjonnan.

Työ- ja koulumatkojen lisäksi joukkoliikenteen yhteystarpeen lisäyksiä saattaa tulevaisuudessa aiheutua myös kuntien välisten sosiaali- ja terveyshuollon palveluiden johdosta.

Suomen talouden tila – työntekijän vika?

Sanatarkastihan näin ei ole sanottu, mutta tältä se kuulostaa kun jokaisessa taloustilannetta ja kilpailukykyä käsittelevässä uutisoinnissa ensimmäisenä puhutaan työntekijöiden liian isoista palkoista. ”Peräänkuulutamme palkkamalttia tilanteen parantamiseksi” sanotaan.

Etenkin pääministeripuolueen ja EK:n syyttävä sormi osoittaa tämän lisäksi toisena julkisen sektorin tuottavuuteen.
Ymmärrän toisaalta, että yrittäjäkeskeinen ajattelumalli varmasti tätä vaatiikin.
Valtuustossakin on kuultu puhetta yksityistämisen puolesta.
Kontroversiaalista tässäkin on, että esimerkiksi pohjoisen naapurikaupunkimme perusturvan budjettiylityksien katsotaan olevan enimmäkseen ulkoistamisen ja kilpailuttamisen aiheuttamia. Silti ulkoistamista tarjotaan kuin pyhänä Graalin maljana konsanaan, joka parantaisi kaikki budjettivajeen haavat.

No entäs ne julkisen sektorin palkat sitten?
Palkkatason kerrotaan vain nousseen vaan kukaan ei mainitse sitä, miten alhaisia palkat ovat. Sairaanhoitajat, palomiehet, kunnossapitotyöntekijät ja muutkaan tuskin pääsevät palkoillaan pullistelemaan. Poliiseitakin on Suomessa Euroopan maista vähiten asukkaiden määrään suhteutettuna vaan eipä sekään riitä, tehostettava on…
Minimaalisia palkankorotuksia jaksetaan taivastella, mutta ostopalveluiden hintojen monen prosentin indeksikorotukset hyväksytään vuosittain kaikessa hiljaisuudessa.

Työn kalleus ja sivukulut ovat naapurissamme Ruotsissa Euroopan korkeimmat, mutta silti vienti vetää, eikö tämä ole viite siitä, etteivät palkat ole varsinainen ongelma – kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa vain edullisemman valuutan piikkiin.
Sen sijaan, että käymme palkkakeskustelua, eikö voimavaroja pitäisi suunnata esimerkiksi henkitoreissaan viruvan rakennusalamme auttamiseksi.
Toisiko nollalopputuloksen liittokierros muka lisää tilauskantaa?

Kun puhutaan palveluiden tuottamisesta ja tehokkuudesta, väitetään, ettei työn tehokkuus ole noussut samaa tahtia palkkojen nousun kanssa. Arvostelijat unohtavat ostovoiman, joka ei suinkaan ole kasvanut samassa suhteessa palkkojen kanssa, vaan on ajoittain heikentynyt. Puhe keskittyy ainoastaan  palkkoihin ja kustannuksiin, entä itse järjestelmän rakenteet? Miten paljon paremmat esimerkiksi poliisin lupapalvelut voisivat olla, jos poliisi saisi pitää lupapalveluista saatavat tuotot itsellään – nyt näin ei ole. Tuskin valtavia  intressejä palveluiden tai toiminnan kehittämiseen on niin kauan kun hyödyt menevät toisaalle.

Rakenneuudistuksen ja kilpailukyvyn nimissä ollaan ajamassa sosiaaliturva, palvelut ja palkat alas. Suomi halutaan nähdä tulevaisuudessa enemmän kansalaisyhteiskuntana, jossa ihmiset ottaisivat vastuun itsestään olettaen, että yhteiskunnasta tulisi tätä kautta parempi.
Voisiko kuitenkin olla niin, että vika ei olekaan siinä, mitä palkansaajan käteen jää, vaan järjestelmän monikanavaisuudessa? Paljonko rahaa ja resursseja pyörii siinä, että sama raha kiertää taskusta toiseen? Olenko minä ainoa joka ihmettelee sitä, miten  esimerkiksi valtio tarvitsee lisää rahaa valtiolta ostaakseen valtionyhtiöltä, jotta tämä tekisi mahdollisimman paljon voittoa valtiolle – ja valtion kustannuksella siis…

Missään ei käydä vakavasti otettavaa keskustelua siitä, onko järjestelmässä valuvikaa kenties muualla kuin siinä, mitä veronmaksaja saa…

Porin ja Rauman satamien yhdistäminen.

EU:n pakottamana on käynnistetty prosessi satamien yhtiöittämiseksi, joka onkin virittänyt jälleen keskustelun satamiemme yhdistämisestä.
Keskustelu on useimmiten aloitettu Satakunnan pohjoisosissa.
Kantavana voimana puheissa on ollut Porin sataman juuri syvennetty väylä. ”Tulevaisuus on syvissä vesissä”, sanoo muistaakseni kaupungin edustalla komeileva mainoskin. Totta, ja parempi ollakin, kun työ velkarahalla tehtiin.

Sulatellaanpa asiaa kuitenkin hieman lisää.

Porin satama on tällä hetkellä Suomen kuudenneksi suurin tuontisatama.
Rauman satama on puolestaan Suomen viidenneksi suurin vientisatama.
Tulevaisuus on paitsi syvissä vesissä, myös nimenomaan viennissä – kansantalous kun ei toimi siten, että me myymme samaa kahvikuppia toisillemme.
Kovin suurta matematiikkaa tässä ei tarvita sen päättelemiseksi, että ehdottajat mitä ilmeisimmin elättelevät toiveita myös viennin keskittämisestä Poriin.

Ok, jatketaan pohdintaa…

Rauman satama on rakennettu paikalliset olosuhteet, yritykset ja sijainti huomioon ottaen.
Mitkä ovat Rauman sataman suurimmat artikkelit – paperi ja kartonki. Kyseessä ovat painavat tuotteet, joiden kuljetus ja varastointi ovat kokonaan oma tarinansa.
Kuljetusyhteydet läheiseen satamaan on lyhyt, lastauskalusto tarkoituksenmukainen ja kustannukset tätä myötä edulliset.

Olettaako siis joku, että kyseiset tuotteet kuljetettaisiin Poriin laivalastausta varten?
Valtatie 8:n kunnosta puhutaan jatkuvasti. Kyseessä on yksi raskaiten liikennöidyistä väylistä maassamme. Suunnitelmako olisi vielä kuljettaa rekkalaisteittain paperia Raumalta Poriin? Liekö tietäkään suunniteltu kestämään moista liikenteen lisäystä. Mitä tämä vaikuttaisi kuljetuskustannuksiin? Mainittakoon vielä, että Konginkankaan tapauksen jälkeen käytiin vilkasta keskustelua siitä, ettei paperirullia (joita siis onnettumuusrekassa oli) voi mitenkään sitoa niin, että ne onnettomuustilanteessa suuren painonsa takia pysyisivät paikoillaan. Nytkö  tällaisia rekkoja suunniteltaisiin 8-tietä tukkimaan?

Entä rautatieyhteydet?
Liekö Rauma-Kokemäki-Pori välisen radan akselipainot tehty paperikuormia kestämään? Paperikuljetusten aloittaminen kyseisellä välillä vaatisi joka tapauksessa merkittäviä muutoksia ja investointeja. Kuljetussuuntien muuttaminen metsäteollisuuden keskityspäätösten vastaisiksi tuntuisi muutenkin melko kaukaiselta ajatukselta.

Rauman sataman talous on vahva ja toiminta kilpailukykyinen.
Jopa ilman sinikeltaisia laseja asiaa katsoessa näyttäisi siltä, että näistä kahdesta satamasta vahvemmat tulevaisuudennäkymät ovat Rauman satamalla. Toisin sanoen pohjoisen naapurikaupunkimme ainoa valttikortti on toive siitä, ettei Rauman satama saa lupaa väylänsä syventämiseen. Mutta miksi pelata uhkapeliä?

Kumpikin satama on erikoistunut omalla alallaan – toinen tuonnissa, toinen viennissä. Kummallakin on omat intressinsä ja omat erikoispiirteensä sekä ennen kaikkea vahva merkitys paikallisessa taloudessa sekä työllistämisessä.
Miksi siis ehdoin tahdoin vaarantaa merkittävän paikallisen toimijan olemassaolo?
Puhtaasti Satakuntalaisesta näkökulmasta on mielestäni ehdottomasti järkevintä, että kumpikin kaupunki pitää kiinni omasta satamastaan omana toimijana. Meidän ei ole syytä kilpailla keskenään näin merkittävällä asialla, sillä toinen kuitenkin häviää eikä lopputulos ole välttämättä ollenkaan sen mukainen, mitä yhdistämisen ehdottajat automaattisesti olettavat…

Ruohoko halvempaa aidan toisella puolen?

Kilpailuttaminen ja yksityistäminen – sanat, jotka tänä päivänä varsin usein kuullaan. Viime aikojen politiikassa sana yksityinen on haluttu yhdistää mielikuvaan edullisemmasta, ja paremmasta. Ikään kuin se olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Asia tuntuu herättävän hyvin voimakkaitakin tunteita, jonka olen erityisesti viime aikoina huomannut sen autuutta kyseenalaistaessani.

Motiivi ulkoistamiseen on tietenkin raha.
Tarkoitus on, että toiminnat kilpailutetaan ja kokonaistaloudellisesti edullisin vaihtoehto voittaa. Mutta miten tämä kokonaisedullisuus muodostuu? Yksityisellä palveluntarjoajalla on kuitenkin samankaltaiset kiinteät menot. Palkkatasot aloilla, oli työnantajana kunta tai yksityinen, ovat yleensä samat – enimmäkseen niin, että yksityiset maksavat paremmin.

Kustannuksia tulee myös kalustosta, kirjanpidosta, palkanlaskennasta, varusteista ja muista vastaavista pakollisista kulueristä. Koska kunnalla itsellään on jo olemassa monet näistä toiminteista, voisi olettaa sen selviävän kustannuksista yksityistä edullisemmin. Mikäli ulkoistettu palvelu vielä edellyttää rakennuksia joista maksetaan vuokraa tai kiinteistöveroa, pitäisi vaakakupin kai kääntyä kunnan eduksi. Tässä valossa tuntuu erikoiselta, että ulkoistamista tarjotaan automaattisesti edullisempana vaihtoehtona.

Tiedossa oleva, mutta harvemmin ääneen lausuttu tosiasia on, ettemme osaa vielä kilpailuttaa asioita oikein. Tarjouspyynnöt jäävät vaillinaisiksi, pisteytysten vertailukriteerit jäävät kertomatta. Lopputulosten vertailu tehdään puutteellisin tiedoin tai siinä käytettävät määreet eivät ole yhteneväiset. Kun lain mukaan meidän tulee ratkaista asia kokonaistaloudellisuuden mukaan, jätetään palvelusisältö siitä huolimatta toisarvoiseen asemaan ja jäädäänkin tuijottamaan vain tarjouksen loppusummaa. Tämän seurauksena lopputulos on valitettavan usein se, että saamme vastineeksi tarkoitusperäänsä suppeampaa palvelua ja lisäpalveluiden myötä päädymme maksamaan enemmän.

Kilpailuttaminen on myös moraalinen kysymys, kuntatyönantaja on uskollinen kuntalaiselle eli ihmiselle jolle palvelu tuotetaan. Yksityinen palveluntuottaja on uskollinen tulokselle, sillä oli tarkoitusperä mikä tahansa on toiminnan lopullisena tarkoituksena kuitenkin tienata rahaa – ja luonnollisesti mahdollisimman paljon.

Kilpailutuksella on myös nykypäivän monikansallisessa yritysmaailmassa yhteiskunnallinen merkitys. Verosuunnittelu on vähänkään isommille yrityksille arkipäivää. Elämme taloudellisesti vaikeaa aikaa, verokertymät pienenevät alati eikä asiaa helpota se, että tietyt tahot välttävät yhteiskunnalle kuuluvia verotuloja siirtämällä kotipaikkansa ulkomaille. Tämä myös vääristää kilpailua, koska täysin kotimaassa operoivat yritykset eivät pysty kilpailemaan pienempiä verotuloja ulkomaille maksavien toimijoiden kanssa.

Erkki Liikanenkin totesi Kauppalehdessä alkuvuonna ymmärtävänsä keskustelua siitä, että sosiaaliturvan piiristä rahoitetaan toimijoita joita ulkoistetaan ja kilpailun voittaa se, joka ei maksa olleenkaan veroa ja häviää se, joka maksaa verot. Hänenkin mukaansa arvostelijat ovat täysin oikeassa.

Kaikki ulkoistaminen ei tietenkään ole pahasta. Esimerkiksi palvelusetelijärjestelmän kautta saadaan paikkakunnille luotua monipuolisia palveluita, joista asiakas voi itse valita mieleisensä. Erilaisia pienempiä toimia ulkoistamalla annetaan mahdollisuus paikallisille yrittäjille ja samalla tuetaan oman alueen elinvoimaisuutta.

Kerran purettuja rakenteita on vaikea palauttaa. Omaa palvelutuotantoa voidaan aina mukauttaa ja kustannuskehitystä hillitä. Omassa tuotannossa tiedämme aina, mitä rahamme vastineeksi saamme. Kysymys kuuluukin; haluammeko rakentaa tulevaisuutemme paikallisesti itse, vai antaa sen monikansallisten pörssiyhtiöiden tehtäväksi?