Miksi kannatan ruotsin kielen opetuksen muuttamista valinnaiseksi?

Sanotaan nyt ensimmäisenä, etten halua poistaa Ruotsin kielen opetusta.
Eikä koko maan kattava valinnaisuuskaan välttämättä ole ainoa oikea vaihtoehto.
Mutta mikäli asia kuitenkin saataisiin oikeasti pöydälle, ilman tunneperäisiä tai muita sidonnaisuuksia, siihen varmasti löydettäisiin kaikkia tyydyttävä ratkaisu.
Ennen kuin mitään kuitenkaan tapahtuu, tarvitaan jonkinlainen pelinavaus – nyt allekirjoitettavana oleva kansalaisaloite on yksi sellainen…

Mielestäni kielilain tultua, joka siis turvaa omalla kielellä asioinnin, muuttui pakkoruotsi viimeistään turhaksi. Sanotaan, että pakko on huono motivaattori. Pakon poistuminen ei varmasti poistaisi kiinnostusta ruotsin kieltä kohtaan ja omasta halusta tapahtuva oppiminen olisi varmasti laadukkaampaa kuin nykyisessä mallissa tapahtuva. Tähänhän perustuu käsittääkseni sekin, että yläasteella ja lukiossa tarjotaan valinnaisia oppiaineita.
Sanan ”pakko” halusin mainita erityisestä syystä. Nimittäin kun kyseenalaistetaan ruotsin kielen pakollinen opetus, kuullaan vastaukseksi argumentteja juuri pakkoon liittyen: Miksi sitten mikään muukaan aine on pakollinen. Pakkoko on sitten sitä, pakkoko on sitten tätä.
Ruotsin kielen opetus on tabu. Sitä ei saa kyseenalaistaa eikä varsinkaan arvostella. Kun otetaan esiin, että yksi opiskeltavista kielistä voisi olla muiden joukossa valinnainen, jotta lapsilla olisi mahdollisuus oppia jokin suurempi kieli paremmin, ollaan valmiita melko radikaaleihinkin vertauksiin.

Olen kuullut argumentinomaisen kysymyksen siitä, miksi opetamme pakolla englantia. Tämä onkin oivallinen kohta miettiä oppivelvollisuuteen kuuluvan pakollisen kielen opetusta. Englannin kielen opiskelusta on katsottu olevan Suomalaisille merkittävää hyötyä. Jopa niin suurta hyötyä, että sen opetus on otettu ensimmäiseksi meille opetettavaksi ulkomaiseksi kieleksi. Eli kyse on hyödystä. Olkaamme realistisia. Hyötyvätkö kaikki Suomalaiset ruotsin kielen opiselusta – eivät minun mielestäni. En ole ainakaan vielä nähnyt yhtään tutkimusta, tai väitöstä tai muutakaan siitä, että juuri ruotsin opiskelu olisi jotenkin yleismaailmallisesti hyödyllisempää kuin jonkin toisen kielen.

Suomen kolme suurinta ulkomaankaupan kumppania ovat Venäjä, Saksa ja Ruotsi – tässä järjestyksessä tilastokeskuksen mukaan. Venäjän merkitys kauppakumppaninamme kasvaa jatkuvasti. Saksa on EU:n talousveturi. Asiointia varten on helpointa puhua heidän kieltään. Tässä tullaankin kysymykseen vaihtoehdoista ja niiden tarpeellisuudesta. Henkilökohtaisen näkemykseni mukaan tarjoamalla vaihetoehtoja annamme nuorisollemme paremmat eväät tulevaisuuteen.
Ruotsin kielen opiskelu on perusteltua. Suomalaiset nuoret eivät ole tyhmiä. Ruotsin kielen opetus ei varmasti päättyisi, vaikka kielen opetus valinnaiseksi muutettaisiinkin.
Ikiaikainen sanonta on, että kaksikielisyys on rikkaus – mutta miksi se on rikkaus vain silloin kun toinen näistä kielistä on Ruotsi? Tiedän, että tässä mennään vähän asian ulkopuolelle, mutta tama on se asiasta puhumisen mentaliteetti, jota kielikysymyksen ympärillä pyöritellään. ”Mutta kun Suomi on kaksikielinen maa”. No kyllä, mutta jos vähän saivarrellaan, niin ei Suomi ole kaksikielinen – Suomessa vaan on joitain kaksikielisia alueita. Sitäpaitsi ruotsi itsessään on maailmalla samanlainen nollakieli kuin suomikin. Sitä puhuu maailmanlaajuisesti ainoastaan marginaalinen määrä ihmisiä. Sitävastoin jos suomalainen saisi vapaasti valita englannin lisäksi toiseksi opiskelemakseen kieleksi esimerkiksi espanjan, joka on maailman yleisin työkieli, puhuisi hän kieliä, joita puhuu melkein puolet maailman väestöstä. Näin siis esimerkkinä, ehkä kuitenkin hyödyn maksimoinnin kannalta, parhaimmat vaihtoehdot valinnaisiksi kieliksi olisivat varmaan juuri Venäjä, Saksa ja Ruotsi.

Nimenomaan valinnaisuudessa ja vaihtoehtoisuudessa on asian ydin. Kukaan ei ole käsittääkseni kyseenalaistanut sitä, etteikö nuorten tulisi opetella myös toista kieltä englannin lisäksi – kuten en minäkään. Suomi on iso maa ja ruotsinkielinen viiden prosentin vähemmistö on keskittynyt suhteellisen pienille alueille. Miksi koko suomen pitää opetella kyseistä kieltä alueillakin, joilla sitä ei käytetä tai jossa toisesta kielestä kuten venäjästä olisi huomattavasti enemmän hyötyä. Eräiden arvioiden mukan Venäläisturisteja käy Suomessa pelkästään vuodenvaihteen juhlien aikaan tuplasti enemmän, kuin mitä suomessa on ruotsinkielisiä asukkaita yhteensä. Minäkin, sentään täällä länsirannikon ruotsinkielisten alueiden läheisyydessä, olisin töissäni tarvinnut sata kertaa venäjää, mutta ruotsin kielen tarpeet mahtuvat yhden käden sormiin.
Kaikilla ei ole kielipäätä opetella vielä kolmatta vierasta kieltä, jonka opiskelusta voisi oikeasti olla konkreettista hyötyä (ja se ruotsihan on siis vieras kieli, jos et sitä äidinkielenäsi puhu).

Meidän eristäytymisestämme maailmanmarkkinoilla on keskusteltu paljon. Mikäli kansainvälisten kielten taitomme paranisivat, olisi tällä varmasti kauaskantoisia vaikutuksia. Ei ruotsin kielen opiskelu voi olla tabu. Miten on mahdolista, että opetusohjelmaakin muutetaan sukupuolineutraaliksi, jottei vaan kukaan vahingossa luule oppikirjassa esiintyvää mekkoon pukeutunutta Liisa -nimistä lasta vahingossa tytöksi, mutta ruotsin kielen opiskelun järkevyydestä ei saisi edes keskustella? Kyllä muidenkin aineiden opiskelua on tarkisteltu viime aikoina. Viimeisin muutos taisi olla, että uskonnon opetusta vähennettiin. Tuon aineen osalta muuten eri uskontokuntaa olevat ovat ainakin joissian tapauksissa voineet olla pois oppitunnilta ja suorittaa korvaavia tunteja. Tuostahan voisi kärjistää, että uskoa ei saa tuputtaa, mutta kieltä kyllä – no, provokaatiot sikseen. Mutta jos täällä opetettaisiin esperantoa toisena pakollisena kielenä, niin sen tarpeellisuudesta käytäisiin varmasti samanlaista debattia. Lapsillemme haluamme kuitenkin vain parasta. Oppivelvollisuuden perusta ja päämäärä on lapsen etu ja opetuksesta saatu hyöty.

Ei kukaan ruotsin kieltä ole hävittämässä, minä näen asian ennemminkin tasavertaistamisena. En missään nimessä kannattaisi ruotsin kielen opiskelun poistamista, mutta valinnaiseksi muuttamista kannatan. Ruotsin kielen asema maassa on perusteltu, toimet sen turvaamiseksi ovat kuitenkin yliammuttuja.

Tarjolla 80000 työpaikkaa

Media uutisoi alati pahenevasta hoitajapulasta viime viikolla. Hoitajapula aiheuttaa kasvavia ongelmia usealla paikkakunnalla. Tuntuu perin oudolta, että samaan aikaan kun puhutaan työttömyyden kasvusta, jätetään potentiaalisesti eniten työllistävä ala kokonaan huomioimatta.

Ymmärrettävästi koulutuspaikkoja vähennetään aloilla, joilla avoimia työpaikkoja ei taantuman takia ole. Vähemmän ymmärrettävää on, miksi myös hoiva- ja hoitohoitoalan koulutuspaikkoja vähennetään, koska se on kaikista koulutusaloista ainoa, joka edelleen potee työvoimapulaa.
Onko kyse siitä ettei ole hakijoita? Ei näyttäisi siltä, sillä esimerkiksi työvoimapoliittiseen lähihoitajakoulutukseen on ollut viime aikoina moninkertainen määrä hakijoita suhteessa aloituspaikkoihin. Aikuiskoulutuksenkin, aloituspaikoistaan hakijamäärään suhteutettuna, suosituin ala on ollut sosiaali- ja terveysala.
Monien koulutusalojen osalta on keskusteltu siitä, että iso osa opintonsa aloittaneista keskeyttää koulutuksensa. Hoitajakoulutuksessa tällaisia ongelmia ei kuitenkaan näyttäisi olevan, vaan alalle hakevien joukossa on paljon erittäin motivoituneita henkilöitä, jotka ovat kiinnostuneita alasta jo muutenkin kuin vain työllistävyyden takia.

Erikoisemmaksi asian tekee se, että samaan aikaa kun hoitoalan koulutuspaikkoja vähennetään, lisätään ulkomaisen työvoiman rekrytointia. Esimerkiksi satakunnassa toimiva opinahjo mainostaa ulkomaisen työvoiman koulutushanketta, jota suunnataan yrityksille, jotka suunnittelevat työntekijöiden rekrytoimista ulkomailta. Heidän mukaansa satakunnassa on vasta viime vuosina herätty tarpeeseen saada työvoimaa ulkomailta esimerkiksi hoiva-alalle. Samaan aikaan kuitenkin todetaan, että  “työvoimapoliittista lähihoitajakoulutusta kyllä järjestetään jatkossakin sen mukaan kuin on tarvetta ja rahaa”. Tarve lienee itsestään selvyys, eli kyse on rahasta – tietenkin… On ymmärrettävää, että rahat ovat vähissä, mutta en ymmärrä yhtälöä siitä miksi aikana, jolloin valtiovalta tuskailee työttömyyden nousun katkaisemiseksi, oman koulutuksemme sijaan suuntaammekin resursseja ammattilaisten palkkaamiseen muualta. VATT on arvioinut, että sosiaali- ja terveydenhuoltoon tarvitaan 80000 henkilön lisäys vuoteen 2020 mennessä. TEHY:n mukaan sosiaali- ja terveysalan koulutuspaikkojen lisääminen ei ratkaise työvoimapulaa, joka sinällään puoltaisikin ulkomailta rekrytointia, mutta edelleen kysyn miksi sitten omaa koulutustamme supistetaan? Noudatammeko kenties muiden maiden esimerkkiä? ESR:n rahoittamassa ”Avoin Suomi – kuka vastaa?” -kirjassa todetaan, että varakkaat maat rekrytoivat osaajia kansainvälisillä markkinoilla, jossa toimii joukko maita, jotka kouluttavat työvoimaa yli oman tarpeensa ja ovat erikoistuneet terveydenhuollon osaajien vientiin. Tällaisia ovat mm. muutaman Karibian meren saaret ja Filippiinit, joiden kansantulosta suuri osa tulee ulkomaille työhön lähteneiden kotiin lähettämästä rahasta (”remittances”). Tämä rahavirta kehitysmaiden suuntaan on globaalisti viime vuosina ollut suurempi, kuin koko kehitysmaiden saama apu.

Myös Suomalainen hoitoalan ammattilainen on ollut aikaisempina vuosina “vientituote”, sillä koulutuksemme tason maine on kiirinyt kauas. Se, että hoitoalan ammattilaisiamme on siirtynyt ulkomaille ei kuitenkaan johdu siitä, että valmistuneita olisi ollut liikaa.  Arvio on, että noin 30000 sairaanhoitajaa ja lähihoitajaa työskentelee muilla aloilla johtuen siitä, että alan työpaikat eivät ole tarpeeksi vetoivoimaisia. Keinoiksi alalla pysymiselle ehdotetaan mm. palkkauksen parantamista, parempaa johtamista ja joustoa työaikoihin, jotta työ ja perhe-elämän yhteensovittaminen helpottuisi. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Muistutettakoon, että hoitoala on eräässä iltapäivälehdessä hiljattain julkaistun taulukon mukaan aloista kaikkein raskain, joka epäilemättä vaikuttaa eniten nimenomaan ikääntyvään työntekijäväestöön. Työvoimapulaa voitaisiin varmasti helpottaa merkittävässä määrin, mikäli pidempään alalla työskennelleille räätälöitäisiin enemmän fyysisesti helpompia tehtäviä.

Perusasiat siis kuntoon ennen kuin lähdetään merta edemmäs kalaan.

Suvaitsevaisuus – onko sitä?

Eduskuntavaaleissa näyttäisi olevan aina jokin teema. Joku aihe, mitä monet tai tietyt hokevat. Edellisissä vaaleissa se oli muistaakseni ilmastonmuutos. Viime vaaleissa se oli suvaitsevaisuus. Perussuomalaisista puhuttaessa tuon sanan kuulee varsin usein – eikä yleensä positiivisessa hengessä. Vaalien aikaisissa puheissa monet tuntuivat suorastaan kilpailevan siitä kuka on suvaitsevaisin kaikista.
Moni kakku päältä kaunis, koska tuo suvaitsevaisuus oli suurelta osin näennäistä. Ai miksikö? Koska käydyssä keskustelussa suvaittiin ainoastaan puoltavia kannanottoja – ei vastaan. Terve kritiikki oli täysin tuntematon käsite, varsinkin jos esittäjänä oli Perussuomalainen. Kaikkea muuta piti suvaita – paitsi tosiaan eriävää mielipidettä.

Suvaitsevaisuuskeskustelu ei suinkaan ole ohitse. Oletteko kiinnittäneet huomiota siihen tapaan, miten keskustelut tiettyjen aihepiirien ympärillä nykyään käydään? Mikäli puolustat puheissasi esimerkiksi jotain vähemmistösuuntausta tai -ajattelua olet suuri sankari. Olet edelläkävijä ja heikkojen puolustaja. Olet suorastaan hieno ihminen ja mallikansalainen sillä olethan – suvaitsevainen. Eri asia onkin, jos joku uskaltaa ilmaista oman eriävän mielipiteensä… Eriävän mielipiteen esittäjä leimataan joukolla ahdasmieliseksi, rasistiksi, vanhanaikaiseksi, rajoittuneeksi – milloin miksikin ja aiheen mukaan. Missä on tällöin suvaitsevaisuus? Eikö muilla ole oikeutta esittää asiassa omaa näkemystään saati perustella sitä ilman pelkoa?

Viime eduskuntavaalien jälkeen puhuttiin paljon Perussuomalaisten voitosta. Asian voi nähdä monella tapaa. Kaikkia tämä ei miellyttänyt – eikä pidäkään. Eläköön se oikeutemme omaan mielipiteeseen. Eräs paikallislehteen kirjoittava henkilö kirjoitti häntä ärsyttävän se, että Perussuomalaisten kohdalla puhuttiin voittajista. Hänen mielestään voittaja oli se joka oli suurin – kuten kilpailussa se, joka tulee ensimmäisenä maaliin. Asiat voi nähdä monella tavalla. Minulle Perussuomalaisten eduskuntavaalityö oli voitto – nimenomaan sananvapauden voitto. Yleisessä ja julkisessa keskustelussa oli, ja on vieläkin, pyritty vaientamaan soraäänet ja näin ohjattu toimintaa haluttuun suuntaan. Perussuomalaisten työn kautta, oli suurella joukolla ihmisiä mahdollisuus ja ennen kaikkea oikeus saada mielipiteensä julki – ilman pelkoa. Kun tarpeeksi moni ihminen tuo asiansa esille, on jonkun ennen pitkää kuunneltava.

Mikäli joku tässä vaiheessa miettii, että haluan puolustaa rasistisia keskusteluja tai ala-arvoisia huomautuksia tai muita vastaavia, niin siitä ei ole kyse. Tiedän hyvän maun sekä lain rajat ja tuomitsen tällaiset. Minä puolustan asiallista ja perustelevaa keskustelua – mielipidevapautta. Jos joku haluaa sanoa ei, tai kyllä, niin hänellä tulee olla oikeus saada sanoa se. Esimerkiksi arvokonservatiivisen mielipidekeskustelun ja vihapuheiden välillä on kuitenkin vissi ero.

Mediakaan ei aina ole poliittisista sidonnaisuuksista vapaa. Monet ovat ottaneet vaikkapa juuri arvokonservatiivit hampaisiinsa ja keskustelu, jonka pitäisi olla puolueetonta, onkin muuttunut sensaatiohakuiseksi. Toisena esimerkkinä voisi olla maahanmuuttoon liittyvät keskustelut, joissa muistutetaan siitä, että Perussuomalaiset on maahanmuuttokriittinen puolue. Tämä on totta, mutta julkisuuteen asia kuitenkin käännetään niin, että puolue on maahanmuuttovastainen – joka on täysin eri asia. Eivät elokuvakriitikotkaan ole ”elokuvavastaisia”. Tarkoituksena on vain kiinnittää huomiota asiaan liittyvin mahdollisiin epäkohtiin ja olla realistisia.

Syyllistävä keskustelu onkin onnistunut jättämään jälkensä. Olen mm. viimeisen puolen vuoden aikana jutellut kahden hyvin tuntemani ihmisen kanssa, jotka ovat kumpikin käymämme keskustelun ohella sanoneet, etteivät voi olla sosiaalisessa mediassa tekemisissä kanssani, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi. Eikä kyse ole minusta, vaan edustamastani puolueesta. Mikäli asenteet ovat tätä luokkaa – missä on tuo paljon puhuttu suvaitsevaisuus, emmekö me kaikki ole siihen oikeutettuja?

Loppuun haluan esittää vilpittömät kiitokseni paikallislehti Uusi-Raumalle sekä Radio Ramonalle, jotka ovat antaneet minulle ennakkoluulottomasti mahdollisuuden kertoa avoimesti näkemyksistäni ja ajatuksistani mediassa.

Ollako vai eikö olla – kas siinä Kreikkavakuus

Sunnuntaina oli Hesarin etusivulla Soinin viesti kansalle koskien Kreikalle myönnettyjä lainoja. Itse en kyseistä lehteä ole vielä käsiini saanut, mutta eiköhän sellainen jostain löydy.
Mielenkiinnolla täytyy lukaista, kun sellainen möly kerran asiasta nousi.
Tosin ensimmäinen möly ei noussut siitä, mitä lehteen oli kirjoitettu, vaan siitä, että kyseinen palstatila oli maksanut hinnaston mukaan 50 tuhatta ”että on se merkillinen mies se Soini, kun siten rahoja tuhlaa”.
Seuraava möly tuli siitä, että miten törkeää oli lehdestä ostaa tilaa viestilleen, ”että ei kuulu poliittiseen keinovalikoimaan tuollainen”.
Kolmas kerta toden sanoo ja ilmeisesti tässä jotain perää onkin, koska vasta mölyn kolmannessa aallossa puututtiin siihen mitä oli sanottu – tai ainakin tavallaan.
Edelleenkään en siis tiedä mitä siellä on sanottu, mutta liekö sitten mennyt palstatilaa hukkaan kun mediassa Soinin viesti onnistuttiin tiivistämään pääpiirteissään kahteen asiaan:
Sopimuksessa ei mainita sanaa vakuus ja että Suomella ei ole vakuuksia.
No, ei muuta kuin kovan linjan vaikuttajaa uutisiin, mikrofonia eteen ja selvitetään…
Mielenkiinnolla odottelin vastauksia itsekin. Ensimmäiseen väitteeseen vastattiin niinkin tyhjentävästi, kuin että kyllä se sana vakuus siellä monessa kohtaa mainitaan.
Toiseen väitteeseen saatiinkin jo vähän asiallisempaa vastausta kun todettiin sentään, että Suomen tilille on talletettu reilut 900 miljoonaa vakuuksia – ”niin että kyllä Suomella vakuudet on”. Tämän sanominen sai lähetysaikaa arviolta 20% ajasta ja loppu aika käytettiin Soinin arvosteluun ja omien seläntaputteluun.

Pakko sanoa tähän väliin taas, että en minä tiedä väittää onko siellä mitään vakuuksia – ei ole kompetenssia. Jos olisi, niin taitaisin olla vähän ”paremmissa hommissa”, kun ei niiden olemassaolosta tai edellytyksistä tunnu ottavan selvää valtakunnan ykkösnimetkään…

Juuri mitään asiasta ymmärtämättömälle tässä jää kyllä pieni epäilyksen siemen.
Jos siellä asiakirjoissa se sana vakuus sitten sanotaan, niin eikös siitäkin väittelystä pääsisi sillä, että kertoo millä sivulla ja rivillä se siellä lukee, niin voidaan itse varmistaa?
Jos tämä asia todella on niin, että Suomella on hyvä sopimus, niin miksi ei mikään muu maa samanlaista halunnut? 
(Ja eikös me muuten lainattu vähän enemmän kuin se 900 miljoonaa?)
Jos tämä asia on nyt niin selvä, kuin sen väitetään olevan ja Soini kertakaikkisen väärässä on, niin mitä sitä hänen kanssaan väittelemään. Jotenkin vaan tästä silti tulee mieleen sanonta, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Totuus lienee taas kerran siellä jossain välissä – asiat kun on perinteisesti tapana esittää omaksi edukseen. Vähän kuitenkin arveluttaa, että onko tässä nyt oikeasti jotain pahastikin vialla – kun kerran niin kovasti täytyy todistella, ettei mikään ole vialla.

Jo joutui karvas aika ja suvi muutoksen

Tällä viikolla lauletaan monessa koulussa perinteeseen kuuluva suvivirsi. Joillain paikkakunnilla tuo ehkä perinteisin kaikista laulamistamme virsistä, on poistettu koulujen kevätjuhlien ohjelmistosta. Asia on päässyt uutisotsikoihinkin ja luulenpa, että kyseessä ei ole viimeinen kerta. Myös enenevässä määrin virsi lauletaan kolmanteen säkeistöön asti ja neljäs, jossa Jeesus mainitaan, jätetään laulamatta.

Sanotaan nyt jo valmiiksi tässä vaiheessa, että kirjoituksessani ei ole kyse Jeesuksesta, toisista uskonnoista tai ulkomaalaisista. Eikä kyseessä ole liioin se, että haluaisin nyt jotenkin puuttua kevät- tai muiden juhlien uskonnollisuuteen. Kyse on perinteistä ja niiden vaalimisesta – niiden arvokkuudesta ja merkityksestä ja siitä meidän tulisi pitää niistä kiinni. Suvivirsi, kuten jouluseimi ja muut kuvaelmat, olivat ne sitten uskonnollisia tai eivät, ovat osa kulttuuriperintöämme. Ne ovat meidät tapojamme ja sitä myötä oleellinen osa kansallisidentiteettiämme.
En voi olla hämmästelemättä sitä, kuinka vähällä näin arvokkaista asioista luovumme – ja minkä takia. Onko kyse siitä, että haluaisimme olla jotain muuta kuin olemme vai mistä on kysymys? Uskonnonvapaus takaa ihmisille oikeuden omiin näkemyksiinsä, mutta missä vaiheessa asiat ovat kääntyneet niin päälaelleen, että meidän täytyy muuttaa omaa kulttuuriamme, jottei joku pahoittaisi sen takia mieltään?
Toki toisetkin täytyy ottaa huomioon, mutta eikö siitä voi huolehtia antamalla esimerkiksi osallistumisvapauden, mikäli joku kokee kansallispiirteeseen vietettävän perinteen itseään loukkaavana? Erikoisinta on ehkä se, että me mukautamme toimintaamme jo valmiiksi ennen kuin kukaan sellaista pyytää – jos pyytää…

Perusopetuksen opetusohjelman mukaan opetuksen perustana on suomalainen kulttuuri, joka on kehittynyt vuorovaikutuksessa alkuperäisen, pohjoismaisen ja eurooppalaisen kulttuurin kanssa. Opetuksessa on otettava huomioon kansalliset ja paikalliset erityispiirteet sekä kansalliskielet, kaksi kansankirkkoa, saamelaiset alkuperäiskansana ja kansalliset vähemmistöt. Uskonnon osalta todetaan, että uskonnon opetuksessa tarkastellaan elämän uskonnollista ja eettistä ulottuvuutta oppilaan oman kasvun näkökulmasta sekä laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Uskontoa käsitellään yhtenä inhimillisen kulttuurin vaikuttavana pohjavirtana. Uskonnon opetuksessa korostetaan oman uskonnon tuntemista sekä valmiutta kohdata muita uskontoja ja katsomuksia, etenkin suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttavia katsomusperinteitä.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mukaan oman uskonnon opetus ei ole perustuslain tarkoittamaa uskonnonharjoittamista. Kouluissa voidaan järjestää uskonnollisia tilaisuuksia kuten koululaisjumalanpalveluksia. Nämä eivät kuulu uskonnonopetuksen alueelle. Uskonnon opetus antaa oppilaalle tietoja, taitoja sekä kokemuksia. Näiden pohjalta hän voi rakentaa omaa identiteettiään ja maailmankatsomustaan. Tiedollisen aineksen ohella uskonnon opetukseen voi kuulua esimerkiksi rukous, virsi tai tutustuminen uskonnollisiin toimituksiin. (Ks. Sivistysvaliokunnan lausunto 14/2002 vp; Perustuslakivaliokunnan mietintö 10/2002 vp

Miksi siis olemme niin halukkaita luopumaan identiteetistämme vain miellyttääksemme muita? Miksi pelkäämme olla mitä olemme? Miksi emme ole ylpeitä siitä, mitä olemme ja puolusta sitä? Moni voi vaan kuvitella millainen meteli nousisi siitä, jos joku ilmoittaisi esimerkiksi yhdysvaltain kansallisen moton ”In God We Trust” loukkaavan edustamansa vähemmistön mielipiteitä, ja että motto on tästä syystä muutettava mitä pikimmin. Suurin osa amerikkalaisista pitäisi varmasti vaadetta täysin absurdina ja samanlaisella asenteella myös meidän tulisi pitää kiinni omista perinteistämme.

Tässä kuussa kirjailija, sanoittaja Anna-Mari Kaskinen kirjoitti blogissaan toimittajan ottaneen häneen yhteyttä. Toimittaja oli kysynyt Kaskisen mielipidettään siitä, että laulunsa ”Jäähyväiset” sanoja, jota monien koulujen kevätkirkoissa ja päättäjäisissä lauletaan, on muutettu.
Laulun viimeinen säe ja sen ensimmäinen sana on joissakin kouluissa osoittautunut ongelmalliseksi. Se on haluttu kiertää tai poistaa. Sen tilalle on keksitty jotain muuta, välillä niin, että kolme viimeistä riviä on muutettu kokonaan. Jeesus on kadonnut ja tilalle on nostettu inhimillinen ystävyys. Kaskisen mukaan asia on hänelle ennen kaikkea sisältökysymys. Laululla on sanomansa, johon viimeinen säe oleellisesti liittyy. Hän toteaa myös, että me aikuiset toivomme lapsillemme ja nuorillemme parasta. Kaverit toivovat kavereilleen sitä, että elämässä kaikki sujuu hyvin. Mutta meidän kätemme eivät aina riitä auttamaan. Siksi laulun viimeisessä säkeessä mainittu Jeesus on tärkeä.

Olen silloin tällöin pohtinut, miksi me Suomalaiset emme ääneen uskalla kertoa omia mielipiteitämme saati puolustaa niitä. Onko vielä kulunut liian lyhyt aika siitä, kun olimme vieraan vallan alaisia tai siitä kun kansa jakautui renkiin ja herroihin? Mielipiteitä kyllä löytyy, mutta kun olisi aika tuoda ne julki, jätetään asiat ennemmin sanomatta. Kasvottomassa nettikirjoittelussa omat ajatukset tuodaan sitä vastoin kyllä hyvinkin räväkästi esille. Maailma muuttuu ja ajat muuttuvat. Menneisyytemme ja historiamme tekee kuitenkin meistä sen, mitä olemme nyt. Siksi perinteitä on vaalittava ja arvostettava – ei väheksyttävä. Suomme muillekin oikeuden puolustaa omia mielipiteitään – mutta miksi emme itse puolusta omiamme?

Se viimeinenkin matka halvimman julkisen mukaan…

Tänään 7.5.2013 oli sosiaali- ja terveyslautakunnan kokous.
Lukiessani esityslistaa minut pysäytti pykälä 146 – Rauman seurakunnan hautauskustannusten korvaaminen hautausavustuksella.

Hautausavustusta myönnetään varattomille ja vähävaraisille Raumalaisille.
Esityksen mukaan vanha käytäntö, jonka mukaan omaiset ovat itse saaneet valita arkku- ja uurnahautauksen välillä, lopetettaisiin ja kaupunki kustantaisi vastedes ainoastaan uurnahautauksesta aiheutuneet kulut.
Kyseessä ovat yhteiskunnassa vähemmälle jääneet ihmiset. Ihmiset, joiden toimeentulo riippuu yhteiskunnan tuesta – syystä tai toisesta. Vähävaraisia löytyy jokaisesta ikäryhmästä – useimmat lienevät vanhuksia. Yhteistä heille kaikille kuitenkin on, että heidän elämänsä ei ole ollut helppoa.

Hautaamiseen ja kuolemaan liittyy luonnollisesti voimakkaita tunteita.  Hautaamistapa on monelle vakaumuksellinen kysymys – tärkeä ja merkityksellinen kysymys. Joillakin hautausmailla voidaan noudattaa perinteistä kristillistä hautaamistapaa, jolloin vainaja haudataan pää länsisuuntaan, kasvot kohti itää ja ylösnousemuksen aamua. Hautajaisiin liittyvät tavat vaihtelevat eri puolilla Suomea. Kaikilla hautaamiseen ei tietenkään liity vakaumuksellisia perusteluita, mutta heillä on silti selkeä tahto ja henkilökohtainen näkemys siitä, miten he haluaisivat itseään kohdeltavan.
En halua tehdä pesäeroa hautaamistapojen välillä. Arkku- ja uurnahautaus ovat kumpikin yhtä lailla vaihtoehtoja – kysymys onkin siitä, että yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta ihmisellä tulisi olla oikeus valita. Luulisi, että jokainen meistä on muistamisen arvoinen.  Sen lisäksi, mitä minulle kotona on opetettu, myös ammatissani muistutetaan jatkuvasti siitä, että ihmisiä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja että jokaisella on ihmisarvo – oli hän millainen tahansa. Esityksestä jäi maku suuhun, että vainajan viimeistä tahtoa kunnioitetaankin vain, jos hänellä on tarpeeksi rahaa maksaa siitä.

Sanotaan, että ajat muuttuvat ja arvot muuttuvat.
Tämä pitää varmasti osittain paikkansa. En halua kuitenkaan uskoa, että olisimme siirtymässä arvoyhteiskuntaan, jossa ihminen mitattaisiin rahassa. Kaikkien elämäntilanteet eivät kuitenkaan ole täysin heidän itsensä aiheuttamia.

Tein kokouksessa esityslistasta poikkeavan esityksen ehdottamalla, että toimintaa jatkettaisiin vanhan käytännön mukaisesti. Mahdollisuutena oli myös jatkaa siten, että uurnahautausta käytettäisiin oletuksena ja siitä poikettaisiin vain niissä tilanteissa, joissa vainaja olisi ilmoittanut tahtonsa tulla haudatuksi arkussa. Asiasta äänestettiin, kiinnostuneet voivat lukea tulokset kokouspöytäkirjasta osoitteessa http://www.rauma.fi/ktweb/

Niin, miettiikö joku millaisesta säästöstä esityksessä oli kysymys?
Yksilöimättä hintoja todettakoon, että kyseessä on arviolta viiden tuhannen euron säästöstä vuositasolla.