Rauman Uotilan koulu pitkään evakkoon sisäilmaongelmien takia

Tilanteesta uutisoi muunmuassa Yle.

Asiaan ei varmasti ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua. Jokaiselle vaihtoehdolle löytynee hyvät perustelut sekä puolesta että vastaan.
Ongelmanratkaisuun tulee mielestäni lähteä silti lapset edellä – ja ennen kaikkea heidän turvallisuutensa.

Ongelmakoulusta toiseen siirtäminen kuullostaa muutoinkin aika erikoiselta ratkaisuehdotukselta.
Itse liputtaisin vaihtoehtona tuota väliaikaista parakkikoulua. Luulisi, että tällaisessa poikkeustilanteessa / väliaikaisratkaisussa asia ei mihinkään kaavoitukseen kaatuisi. Vajaan kolmensadan oppilaan päivittäinen kuljettaminen eestaas ei varmasti ole halpaa, mutta ennen kaikkea se ei ole riskitöntä. Poliisi kampanjoi joka ikinen vuosi sen eteen, että liikenteessä varottaisiin koulunsa alottaneita. Lapset ovat arvaamattomia, mitä vaan voi tapahtua ja siksi ennalta varautuminen on paras vaihtoehto vahingon välttämiseksi.
Onnettomuuksilta ei valitettavasti voida välttyä. Meidän on toiminnassamme kuitenkin ennemmin ennaltaehkäistävä riskit sen sijaan, että teemme ratkaisuja, joissa vahingon todennäköisyys on korkeampi.
Harvoin onnettomuuksia sattuu, onneksi, mutta tähän ei pidä tuudittautua. Yksikin onnettomuus on liikaa.
Jokainen voi itse tehdä päätelmänsä siitä, kumpi on lapsille turvallisempi vaihtoehto. Kaupungin reuna-alueella, verrattain vähäisesti liikennöidyn väylän varrella oleva koulu, vai keskellä kaupunkia oleva vaihtoehto, jonka välittömässä läheisyydessä juuri sanottiin rekkaliikenteenkin määrän aiheuttavan ongelmia…

Huomioon täytynee ottaa myös niiden koulujen oppilaat, jotka joutuisivat tiivistämään omista tiloistaan, mikäli muualle sijoittamiseen päädyttäisiin. Tällaiset muutokset varmasti heijastuisivat heidänkin opiskelutyöhönsä.
Toivottavasti tehdyssä ratkaisussa otetaan realistisesti huomioon kaikki näkökulmat. Opetussuunnitelman mukaisen opetuksen antaminen on varmasti järjestettävissä, mikäli tahtotilaa löytyy. Elämme kaupungissa, jossa on monipuoliset liikunta- ja harrastemahdollisuudet. Toivottavasti asiasta päättävät näkevät Uotilan koulun tilanteen ennemminkin mahdollisuutena kuin ongelmana…

Halolla päähän Raumalaista hoitajakoulutusta

Maanantaina oli Rauman kaupunginvaltuuston toinen arviointipäivä.

Tiukkaa asiaa oli odotettavissa, koska taloudesta puhutaan, mutta SAMK pudotti varsinaisen pommin.
Satakunnan ammattikorkeakoulun edustaja kertoi koulun tilanteesta ja tulevaisuudesta. Vuodesta 2014 eteenpäin koulun tulosodotukset ovat miinusmerkkiset.
Tämä johtuu pääosin kahdesta syystä; hallituksen tekemistä valtiontalouden leikkauksista sen aiheuttamasta uuden rahoitusmallin mukaisesta laskennasta. Koska tulot vähenevät seuraavina vuosina useita miljoonia on SAMK käynnistänyt talouden sopeuttamistyöt jo tänä vuonna.
Asiaan liittyy oleellisesti ammattikorkeakouluja koskeva lakiuudistus. Mikäli kyseinen lakuudistus saadaan uunista keväällä, jokainen ammattikorkeakoulu joutuu hakemaan toimilupansa syksyllä uudestaan. Kyseessä on opetusministeriön rajuin mahdollinen käytössään oleva työkalu toiminnan uudistamiseksi. Yhtään luvista ei tulla uusimaan automaattisesti, vaan koulut joutuvat perustelemaan olemassaolonsa muunmuassa talouden, alueellisen ja valtakunnallisen koulutustarpeen ja tarkoutuksenmukaisuuden perusteella. Lisäksi koulujen on oltava riittävän suuria (alkaa kuullostaa huolestuttavan tutulta)…

Edellä mainituista syistä Satakunnan ammattikorkeakoulu on tehnyt neljäntoista kohdan säästösuunnitelman, joista yksi on sairaanhoitajakoulutuksen lopettaminen Raumalla ja siirtäminen Poriin! Aivan käsittämätön ajatus jo valmiiksi sekavan sote-uudistuksen yhteyteen!
Kyseisellä menettelyllä saataisiin kuulemma 250 tuhannen euron säästöt, jotka muodostuisivat tila- ja henkilöstökustannuksista.
Paikallinen sairaanhoitokoulutus on oleellinen osa Raumalaisen terveydenhuollon jatkumoa.
Paikallinen koulutus takaa laadukkaiden ja motivoituneiden hakijoiden sijoittumisen Raumalaisen terveydenhuollon palvelukseen. Raumalla työllistetään paikallisesti koulutetuista hoitajista 60-70 prosenttia. Koulutuksen yksi olennainen osa on, että työharjoittelu voidaan suorittaa samalla paikkakunnalla, kuin missä itse koulutus tapahtuu. Tällöin ei harjoittelun takia tarvitse hakea uutta asuntoa tai kulkea pitkiä matkoja harjoittelupaikkakunnalle. Harjoittelijoiden määrä voidaan taata niin kauan kuin koulutus on paikallista – kun se tapahtuu toisaalla, ei harjoittelijoiden määrästä ole takuita. Harjoittelijat ovat toisaalta apu monessa asiassa, mutta ensisijaisesti heidän läsnäolonsa pitää henkilökunnan ammattitaidon huipussaan ja jatkuvan kehityksen yllä.
Samasta syystä monet sairaalat haluavat toimia lääkäreiden koulutuspaikkana. Työharjoittelu on myös työnantajalle loistava mahdollisuus tutustua etukäteen mahdolliseen tulevaan työnhakijaan. Kaksisataaviisikymmentätuhatta on mielestäni pieni hinta paikallisen laadukkaan terveydenhuollon turvaamisesta.

Kun valtuustosta kysyttiin, että miksei sairaanhoitokoulutusta voitaisi keskittää Raumalle, oli vastaus, että kukaan ei ole ehdottanut sellaista, mutta Raumalla ei olisi tiloja ottaa kaikkia opiskelijoita vastaan. Minun käsitykseni mukaan ei Porissakaan ole välittömästi tiloja ottaa vastaan Rauman 36-aloituspaikan opiskelijoita – ainakaan ennen kampusuudistusta. Näin herääkin epäilys, käytetäänkö koulutuksen lopettamista Raumalla keppihevosena suuremman kampuksen tekemiseen ja sitä kautta Porissa tapahtuvan sairaanhoitokoulutuksen turvaamiseen? Samoilla perusteluilla koulutus voitaisiin yhtä hyvin siirtää tänne. Rauman kampusuudistuksessa tehtäisiin varmasti ilomielin tilat suurempaa hoitajakoulutusta varten.

Varsinkin kun kukaan ei tällä hetkellä tiedä mitä sote-uudistus tuo tuollessaan on aivan absurdi ajatus lopettaa Raumalainen hoitajakoulutus. Lähikuntien kanssa pitäisi tunnustella yhteisen sote-alueen muodostusta ja onpahan välillä väläytelty ajatuksia uuden sairaalan rakentamisestakin – paikallisen koulutuksen loppuminen ei ainakaan edesauttaisi näistä asioista keskustelua.

Valtuustokokouksessa kuultiin myös erittäin hyvä pointti:
Hoitajakoulutusta Suomessa arvioidaan CLES-T laatukyselyllä. Raumalla suoritettu hoitajakoulutus sai viime vuonna suoritetuissa arvioissa valtakunnan jaetun ykköstilan. Nyt tällainen koulutus haluttaisiin lopettaa ja siirtää Poriin – joka ei kuulemma ollut se paikka, jonka kanssa ykköstila jaettiin…

Miten jaksaa pidempään…

Suomalaisesta työstä ja työpaikoista on puhuttu mediassa viime aikoina paljon.
Työntekijä- ja työnantajajärjestöt eivät tunnu löytävän yksimielistä säveltä jatkosta. Työntekijöitä irtisanotaan ja samalla kuitenkin peräänkuulutetaan työurien pidentämistä. Tehostaminen, jota irtosanomisten synonyyminäkin tunnutaan käytettävän, on kaikkien huulilla kun toisaalla taas ollaan huolissaan työpaikkojen määrästä.
Vaikka irtisanomisia tehdään jatkuvasti, tämän hetken kuumin keskustelunaihe lienee työurien pidentäminen ja eläkeiän nostaminen.

Voin tietenkin olla väärässä, mutta ristiriita sai minut miettimään, voisiko osaltaan kyseessä olla murros työmarkkinoilla? Tällä tarkoitan esimerkiksi paljon puhutun y-sukupolven vaikutusta. Y-sukupolvella yleisesti tarkoitetaan 1980-95 –syntyneitä, mutta heidän ajatuksensa työnteosta tuntuu tarttuvan myös vanhempiin.
Itsekin siirryin noin vuosi sitten suurempien haasteiden perässä uuteen työnkuvaan. Lopputuloksena oli aavistuksen pienempi kuukausittainen tilipussi, mutta valintaani olen tyytyväinen.
Trendinä ei siis olekaan enää kysyä, mitä työntekijä voisi tehdä työnantajalle, vaan mitä työnantaja voisi antaa työntekijälle. Työltä halutaan ja edellytetään enemmän eikä kyse ole palkasta, vaan raameista arvostuksesta, haasteesta ja palkitsevuudesta. Työ- ja vapaa-aika on voitava sovittaa yhteen mahdollisimman hyvin. Terveet elämänarvot ja itsestään henkisesti sekä fyysisesti huolehtiminen  ovat päivän sana.

Terve sielu terveessä ruumiissa on vanha sanonta, mutta vanhatkin asiat pääsevät välillä unohtumaan. Viimeaikaisten uutisointien joukossa moni varmasti muistaa esityksen siitä, että ensimmäinen sairaslomapäivä olisi palkaton. Ehdotuksen tavoitteena on vähentää sairaslomapäivien määriä. Kuulostaa kepiltä, mutta missä porkkana? Harva ilmeisesti miettii, että ongelma ei välttämättä ole poissaoloissa, vaan siinä miksi poissa ollaan. Esimerkkinä vastakkaisesta ajattelusta oli ilo kuulla valtuutettujen koulutuspäivänä, miten Rauman kaupunki on tehnyt tällä saralla loistavaa työtä kääntäen sairaspäivät laskuun muun muassa sisällyttämällä fysioterapian osaksi työterveydenhuoltoa.

Yritykset elävät työntekijöistään, motivoitunut ja terve työntekijä on tehokas työntekijä.  Sairaslomapäivät ovat työnantajalle kalliita. Terve työntekijä myös jaksaa pidempään. Raha ei tunnu enää ratkaisevan kaikkea, ajat muuttuvat, arvot muuttuvat – ehkä keskustelunkin työmarkkinoilla tulisi muuttua?
Suuresta muutoksesta ei luulisi olevan kysymys, eikö yhteisöllisyys ole ollut osa yhteiskuntaamme ennenkin? Suomalainen on aina halunnut olla ylpeä työstään, miksei siihen kannattaisi antaa jatkossakin mahdollisuus? Sukupolvien välisiä näkemyseroja on aina ollut ja tulee olemaan. En voi kuitenkaan olla pohtimatta, olemmeko tilanteessa, jossa sekä työntekijät että työnantajat voisivat hyötyä muutoksesta, mutta arvomaailman erot estävät meitä löytämästä oikeanlaista keskusteluyhteyttä…

Napinpainallus sisäistä turvallisuutta vastaan

Suurempaa ja suurempaa, kevyempää ja kevyempää – tämä tuntuu olevan päivän trendi.

Valtion yksiköt toisensa jälkeen lakkaavat olemasta kun toimintoja yhdistellään.
Ministerit ja edustajat kiirehtivät mediassa kertomaan, miten huolissaan he asioista ovat ja miten tärkeää palveluiden turvaaminen on – varsinkin kun ovat juuri itse olleet päättämässä nykyisestä ”kehitys” suunnasta.
Enpä ole kuullut kenenkään mainitsevan, ettei joku tehdyistä uudistuksista olisikaan onnistunut. Vasta hiljan saimme lukea miten pelastustoimen alueellistaminen paransi palvelutasoa. Uudistuksen toteutumista olivat yllättäen kiitelleet kaupunkimaisten kuntien pelastusjohtajat, kun taas haja-asutusalueiden pelastusjohtajien mielipiteet olivat kriittisiä. Kriittisten mielipiteiden osalta todettiin kuitenkin, etteivät tilastotiedot tule kyseisiä (kriittisiä) näkemyksiä.

Edellisestä toteamuksesta tuli vääjäämättä mieleen meneillään oleva poliisin hallintorakenneuudistus eli pora, sarjassaan jo kolmas sellainen.

Suunnitelma tässäkin on jälleen kerran keventää hallintoa ja turvata kentällä työskentelevien poliisien määrä. Idea on siis sama kuin kahdessa aikaisemmassakin uudistuksessa.
No… Näiden uudistusten seurauksena esimerkiksi viikonloppuiltojen poliisipartioiden määrä on tippunut Rauman poliisiaseman alueella käytännössä puoleen aikaisemmasta – välillä alle. Rikostutkijoiden määrä on laskenut huomattavasti.
Erityistoiminnat on keskitetty pääpoliisiasemalle. Lupakanslian tilaa voi jokainen arvioida vaikka passia haettaessa.
Sanonnan mukaan suuret syövät pienet, mutta mitä sanovat tilastot – no se riippuu taas tilastosta… Toiset tilastot sanovat, että asiat ovat ennen olleet liian hyvin. Toiset taas sanovat, että asiat ovat parantuneet. Ainakin poliisin tilastojen ongelma tuntuu olevan se, että tilastot, tai niiden tulkinta, ovat liian yksipuolisia. Jos jostain rikoksesta ei ole kirjattu yhtään ilmoitusta ei kyseistä rikollisuutta paikkakunnalla ole – siis tilastojen mukaan…
Ministerikin rauhoitteli kansalaisia sanoessaan, että kaikki pora:n säästöillä saadut varat sijoitetaan uusien poliisien palkkaamiseen. Ristiriitaista tosin on se, että poliisihallituksen laskelmien mukaan säästöjen budjettivajaus on sitä luokkaa, etteivät rahat riitä vanhojenkaan palkkoihin.

Poliisi ei toki ole uudistustensa kanssa yksin, myös muualla puuhataan vastaavaa. Esimerkiksi tuomioistuin- ja hätäkeskusuudistus ovat jo hyvässä vauhdissa.
Hätäkeskuspäivystäjän paikallistuntemus alkaa olla kadonnutta kansanperintöä. Puhelujonot ovat hädässä olevalle karua todellisuutta ja moni on varmaan kuullut radiomainokset, joissa neuvotaan, että soittaa pitää vasta kun on oikeasti hätä. Toivottavasti mallia ei sentään oteta yritysmaailmasta eikä tulevaisuudessa puheluun vastata ostopalveluna jossain veroparatiisissa.

Saatan kuulostaa skeptiseltä, mutta epäilyksiä ruokkii se, että uudistukset annetaan kerta toisensa jälkeen pääosin hallinnon itsensä tehtäväksi – siis sen saman hallinnon, jota keventää pitäisi. Kuka minä olen sellaista työtä arvostelemaan, mutta harva kai sahaisi oksaa, jolla itse istuu – mietinpähän vaan… Lieneekö myös niin, että samaiset jäljellejäävät hallinnot tekevät myös arvioinnin itse tekemänsä uudistuksen onnistumisesta?

Tiedän, että ajat ovat huonot ja kehitystä on tapahduttava, mutta miksi sanasta kehitys on tullut synonyymi vähennyksille. Mielestäni sisäisestä turvallisuudesta karsiminen on kuin pelaisi kansalaisilla venäläistä rulettia…